Kun viime keväänä törmäsin tietoon Nooran kursseista ja Noorasta ajattelin että siinä olisi ehdottomasti kokemisen arvoinen asia. Nooran tapa kuullosti juuri siltä mitä olin kaivannut. Ajatukseni kurssista oli, että haluaisin kokea ja oppia enemmän tunnetta ja vähemmän tekniikkaa.
Ja sitä se oli. Viikonloppu täynnä tunnetta.
Titus oli äimissään, kun kukaan ei taistellut, pelännyt tai ollut epävarma sen läheisyydessä.
Löysimme ponin joka orini on oikeasti. Pikkupojan, joka haluaa kasvaa, mutta ei vielä ole valmis kaikkeen siihen mitä on joutunut vastuulleen ottamaan. Tavallaan olen sen aina tiennytkin, mutta egoni on pitänyt kiinni ajatuksesta että minulla on suuri ja mahtava Johtaja-ori, eihän se voi olla heikko millään tavalla. Se onko epävarmuus oikeasti heikkoutta, on sitten ihan toinen ajattelukuvio. Epävarmuus ja liian isoihin kenkiin joutuminen nuorena selittävät niin monta asiaa Tituksessa että olin äimissäni, kuinka paljon sitä voikaan itselleen valehdella.
Uhoamisen ja agressiivisen käytöksen aikaansaajana on aina ollut vain ja ainoastaan epävarmuus ja pelko. Myös kokemukset ovat vahvistaneet käytösmalleja. Sitä mukaan kun minä olen esikoiseni synnyttyä päässyt pelostani, ovat myös minun ja Tituksen väliset konfliktit kadonneet. Tänä päivänä tiedän, että vain pääsemällä täydelliseen rauhaan itseni kanssa pystyn hallitsemaan Tituksen täysin. Hallinta ei ole rautainen nyrkki, kontrolliin ei tarvita mitään apuvälineitä - vain täydellistä läsnäoloa ja myös hevoseni on siinä.
Kaikki mitä olin mielessäni ja maailmassani käynyt läpi ja ajatellut viimeisen vuoden aikana sai vahvistuksen ja tiedän olevani oikealla tiellä. Pystyn nyt uskomaan tunteisiini, niiden laajuuteen ja voimaan. Rauha jonka kurssi toi mieleeni oli sanoinkuvailematonta.
Myös se, minkä olen jonkin aikaa jo tiennyt, että hevosista on pidettävä huolta, ne ovat vähintäänkin yhtä herkkiä, tunteellisia olentoja kuin me ihmisetkin - vain suojattomampia. Myös hevosilla on omat keinonsa käsitellä asioita joissa ne eivät tunne oloaan mukavaksi, toiset sulkeutuvat, toiset jumittuvat, toiset taistelevat vastaan ja jotkut pakenevat tilanteista.
Se tarve, minkä olen kokenut, tarve pitää huoltaa poneistani - niiden tunteista ja luottamuksesta on ollut täysin oikea. Enää en koe mitään tarvetta miellyttää muita ihmisiä tai hankkia poneilleni meriittejä niiden henkisen hyvinvoinnin kustannuksella. Vain ponilla itsellään on väliä! Jos minusta tuntuu että joku asia on ponille liikaa, se on.
Tituksen kanssa jatkamme matkaa jolla olemme olleet, suunta on ollut oikea, nyt minä vain näen sen selvemmin. Näen myös selvemmin sen mitä ponini tarvitsee joka päivä, joka tilanteessa. Esimerkkinä olemisen voima on valtaisa, toisaalta valtaisa on myös haaste kasvaa itse sellaiseksi esimerkiksi jollaiseksi haluan Tituksen, ja kaikkien muiden ponieni, kehittyvän. Monissa Tituksen, ja muiden ponieni, luonteenpiirteissä näen että olen ollut esimerkkinä joka ainoa päivä tähänkin asti - ne heijastelevat omia luonteenpiirteitäni, osa asioista on hyviä, osa ei niin hyviä. On hienoa, ja pelottavaa, tiedostaa se.
Ihana lukeminen! Olen iloinen että pääsen mukaan ensi kerta!
VastaaPoista